Toista sataa vuotta feminististä yhteiskuntakritiikkiä - raamatullinen patriarkaatti kovilla

Pitkästä aikaa silmäilin Suomi24:n uskonnot -osion helluntailaisuus -palstaa. Joku (mahdollisesti trolli?) oli tehnyt aika monta naisia halventavaa avausta. Moni oli lähtenyt keskusteluun mukaan, mutta avaaja ei tainnut saada (olettaen että hän oli tosissaan) aivan toivomiaan kommentteja. Avaajan sovinismi sai kylmää kyytiä.

Toista sataa vuotta feminististä yhteiskuntakritiikkiä on tuottanut hyviä tuloksia. Naisten asema on kohentunut Suomessa huimasti, vaikka patriarkaatin kannattajien vastarinta on ollut lujaa. Patriarkaatille on jäänyt ainoaksi puolustukseksi vetoaminen erinäisiin raamatunlauseisiin. Samaan aikaan kun naisten asema on kohentunut, niin sekularismi on edennyt Suomessakin ilahduttavasti. Naisia ei voi löydä enää Raamatulla päähän, sillä sellaisen fiktiokirjallisuuteen kuuluvan opuksen auktoriteetti on heppoisella pohjalla.

Sovinistinen patriarkaatin kannattaja tekee itsestään vain moukan promoamalla sukupuoleen perustuvaa syrjintää. Tavallisesti sellainen mies joutuu vain naurunalaiseksi kuten tuo em. Suomi24:n kommentaattori.

Jos patriarkaatin kannattajalla on tyttäriä, niin minkälaisen elämän hän haluaa tyttärelleen? Epäilen vahvasti, että ei ainakaan raamatullista naisen asemaa. Asiasta on kuitenkin lievempiä versioita, mutta nekin ovat alistavia ja syrjiviä, joten myös niitä kannattava mies tekee tyttärensä elämästä mielellään ankeaa.

Aivan mahtavaa, että Suomessa naiset ovat saavuttaneet aseman joka heillä nyt on, vaikka paljon parannettava naisten asemassa riittää.

Anti-semitismi ja Israelin valtio

Anti-semitismi on nostanut päätään Euroopassa ja aivan erityisesti Yhdysvalloissa.  Toisen maailmansodan jälkeisestä prinsiipistä ”ei koskaan enää!” on tullut ”niin pian kuin mahdollista!”. Ainakin Yhdysvalloissa tuon jälkimmäisen prinsiipin taakse asettuu republikaanipuolueeseen pesiytynyt kristillinen ääriaines. Euroopassa anti-semitismi näyttää olevan enemmän yksilöiden ”harrastus”.

Paradoksaalisesti amerikkalainen uskonnollisen oikeiston anti-semitiitit pitävät juutalaisia Jumalan valittuna kansana. Samanaikaisesti tuo sama joukko antaa kaiken tukensa Israelin valtion tekemisille aina sotarikoksista kolonialistiseen siirtokuntapolitiikkaan. Seurattuani pitkän tovin aiheeseen liittyvää argumentaatiota, niin minua hämmästyttää, että anti-semitiitit eivät kiinnitä mitään huomiota väitteidensä paradoksaalisuuteen.

Suomessa aika harvalukuiselta vaikuttava uskonnollinen oikeisto muutamissa kommenteissa vaikeroi juutalaisesta rahaeliitistä, mutta samalla on aivan amerikkalaisten linjalla, mitä tulee Israelin valtioon.

Israelin valtio tietenkin saa toiminnalleen kaiken tuen, koska heidän sortonsa kohteena on vielä vihatumpi väestöryhmä, muslimit ja palestiinalaiset.

Sitten kun joku muslimi julkaisee anti-semitistisen jutun, asiasta nousee hirveä haloo, mutta kun juutalainen murjaisee jotain palestiinalaisista, niin asia saa aplodit, vaikka aplodien antaja olisi muuten anti-semitiitti.

Tällainen tilanne juontaa tietenkin mysteeriuskontojen väitteisiin juuri tuon uskonnon harjoittajien erinomaisuudesta. Kun keittoon lisätään vuosisatoja kestänyt suurvaltojen siirtomaapolitiikka, niin ratkaisua ikävään tilanteeseen ei taida olla näköpiirissä.

Nykytilanteessa ei ole kenelläkään kivaa, kun hampaisiin asti aseistautuneet ihmiset ovat valmiita käyttämään aseitaan erilaisen etnisen alkuperän tai uskonnon omaavia vastaan. Tämä kai sitten tekee heistä aivan erityisen ”pyhiä”.

Konservatiivien ahdinkoa on hauska seurata

Konservatiivien ahdinkoa on todella hauskaa seurata. Jos niin ahdistaa, olisi ehkä syytä tarkastella oman ajattelunsa perusteita.

Palstalla jos toisella konservatiiveiksi profiloituneet kommentaattorit tuntuvat kärsivän ilmastoahdistuksesta (paino ahdistuksella), vaikka he projisoivat mielellään oman ahdistuksensa maapallon ilmaston tilasta huolissaan olevien ahdistukseksi. Konservatiivien ilmastoahdistus onkin synonyymi ilmastodenialismille. Ilmastoahdistuksesta on tullut konservatiiveille eksistentiaalinen ahdistus.

Samat konservatiivit, erityisesti miehet, näyttävän ahdistuvan naisten, erityisesti vihreiden naisten, esiinmarssista yhteiskunnassa. On aivan mahtavaa, että nuo naiset lyövät luun kurkkuun konservatiivisille miehille. Konservatiivisille miehille naisten osallistuminen yhteiskunnallisiin asioihin on sekin ahdistavaa. Minusta on suunnattoman hauskaa, kun konservatiiviset miehet ahdistuvat ja vetävät herneen nenäänsä feministien kirjoittelusta.

Konservatiivinen ajattelu, ainakin sen uskonnollinen muoto, redusoituu aina sukuelimiin. Erityisesti seksuaalivähemmistöt ja heidän asemansa parantaminen tuntuvat ahdistavan konservatiiveja aivan suunnattomasti. Mitä he eivät suo itselleen, he eivät soisi muillekaan.

Listaa voisi jatkaa pitkäänkin, mutta todetaan nyt vain lyhyesti: muutos ahdistaa konservatiiveja niin paljon, että muutoksesta tulee uhka heidän olemassaololleen.

Kenttäpiispa Särkiön selväjärkinen hetki

Patavanhoilliseksi konservatiiviksi profiloitunut kenttäpiispa Pekka Särkiö yllätti uusimmassa Kotimaa24:n blogissaan otsikolla: Naiset, miehet ja polarisaatio.

Särkiö on aiemmin ollut patriarkaatin puolestapuhuja, mutta ei sentään niin jyrkkä kuin Patmoksen Juha Ahivo viimeaikaisissa kirjoituksissaan. Särkiö on joutunut hyväksymään sen, että sotilaspappeinakin on nykyään naisia. Patriarkaatin viimeinen linnake, puolustusvoimat, on murtunut.

Särkiön blogi on kommentaari Helsingin Sanomissa julkaistuun Anu Kantolan kolumniin. Kantolan havainnot siitä, että mm. sukupuoli on polarisoinut yhteiskuntapoliittiset kannat, näyttää uponneen myös Särkiöön. Pientä nikottelua Särkiön kirjoituksesta voi löytää, mutta periaatteessa Särkiö on Kantolan näkemysten kanssa samaa mieltä.

Vuoden 2019 eduskuntavaalit olivat naisten voittokulkua. Tämä tietenkin on närästänyt oikeimman laidan hörhöjä. Särkiö yllätti minut positiivisesti. Hän on hyväksynyt faktat, eikä syyllisty aiempaan kiukutteluun.

Pientä patriarkaalista asennetta Särkiö sentään viljelee, mutta joutuu myöntämään, että maailma ja Suomi siinä mukana ovat muuttuneet, eikä paluuta kuvitteelliseen kulta-aikaan ole, vaikka kuten Särkiökin mainitsee,  monet miehet haikailevat sellaisen perään.

Varsin selväjärkinen Särkiön kirjoitus löytyy tuolta:

https://www.kotimaa24.fi/blogit/naiset-miehet-ja-polarisaatio/

Suomalaiset eivät perusta synneistä

Aamulehden paperiversion näköispainoksessa oli lauantaina 20.4.2019 pitkä juttu otsikolla: Mikä on syntiä?

Juttu alkaa: Kysyimme tavallisilta ihmisiltä, mitä he pitävät syntinä. Moni heistä ei ollut pohtinut asiaa pitkään aikaan.

Jutun alussa pari ikääntyvää miestä huoltoaseman baarissa sanoivat, että mitään synniksi luettavaa ei tahdo tulla mieleen. Seuraavaksi pari teiniä sanoivat: Ei ole sellaista oloa, että olisin tehnyt syntiä.

Jutun perusteella haastateltavat esittivät joukon erilaisia moraalittomia tekoja, mutta eivät pitäneet niitä sen kummemmin syntisinä. Kristinuskon käsitys synnistä on kärsinyt konkurssin. Synnillä ja syntikäsityksellä ei ole juuri minkäänlaista merkitystä ihmisten käyttäytymistä ohjailevana prinsiippinä.

Jutussa myös pappi Kaisa Yrjölä esittää tulkintansa synnistä ja kymmenestä käskystä. Jutun perusteella suomalaiset eivät  perusta synnistä.

Pääsiäisen veriorgiat

Pääsiäisenä kristityt viettävät taas veriorgioita. Tarinan mukaan joku Jeesus-niminen heppu naulittiin ristille ja tällä tapahtumalla olisi jollain maagisella ja mystisellä tavalla merkittäviä vaikutuksia. Teloitus on aina teloitus, eikä se muutu siitä miksikään, vaikka teloitetulle predikoitaisiin ”Jumalan pojan” ominaisuus.

Tuolle teloitetulle predikoitiin myös myyttinen messias-ominaisuus. Ristillä riippuminen olisi tarinan mukaan jollain tavoin ihmiskunnan pelastus jostain mikä ei millään tavoin ole reaalimaailman ilmiö. Minimalistisen Jeesus-näkökulman mukaan kyse oli pieleen menneestä ja surkeasti epäonnistuneesta profetiasta. Tälle epäonnistumiselle annettiin ad hoc selitys.

Uuden Testamentin pääsiäistarinat (ihan mikä tahansa versio Pääsiäisen tapahtumista) on silkkaa fiktiota. Ainuttakaan silminnäkijä kertomusta asiasta ei ole, ei ensimmäistäkään dokumenttia asiasta. Aihetta käsittelevät tarinat on kirjoitettu paljon väitettyjen tapahtumien jälkeen. Niitä on voi pitää vain eräiden juutalaisten lahkojen itseään koskevina legendoina, harhaisten ihmisten sekopäisinä tilityksinä kulttijohtajan kuolemasta.

Toki kristityt saavat viettää Pääsiäisenä veriorgioitaan. Jos he kuitenkin vaativat, että muiden tulisi osallistua näihin veriorgioihin, niin siinä on vastarinnan paikka. Liian kauan juutalaisen zombien seuraajat ovat päässeet sanelemaan pääsiäisviikon ohjelmasta. Onneksi tällainen vaatimus on kokenut tappioita ja nykyään aika harva osallistuu veriorgioihin. Parempaakin tekemistä löytyy kuin muistella juutalaista zombieta.

Kristillissosiaalisen etnonationalistisen arvokonservatismin epäeettisyys

Eduskuntavaalien 2019 edellä lanseerattiin sellaisetkin ilmaisut kuin kristillissosiaalinen ja kansallismielinen arvokonservatismi. Näihin käsitteisiin sisältyy paradoksaalisuutta sekä kaikinpuolista epäeettisyyttä.

Kristitty ei voi olla kansallismielinen, jos ottaa lähetyskäskyn tosissaan. Lähetyskäsky on jo itsessään globalismia ja lähetyskäskyn kirjaimellinen noudattaminen edellyttää kristillistä teonomiaan perustuvaa teokraattista globaalia hallintotapaa. Tässä asiassa amerikkalainen uskonnollinen oikeisto on kunnostautunut erinomaisesti.

Edellisen johdosta lähetyskäsky on imperialistinen ja tämä voidaan todeta historiallisten tapahtumien perusteella. Lähetyskäskyn perusteella on kansallisia kulttuureja tuhottu, luonnonvarat ryövätty imperialistisin tarkoituksin. Lopulta on vahvistettu se, että ryöstön kohteeksi joutuneet pysyvät tulevaisuudessakin niinä-joilla-ei-ole (have-nots)

Arvokonservatismi on sekin jo käsitteenä ongelmallinen. Jos jollakin ajanhetkellä jotkin konservatiiviset arvot olivat voimissaan, niin mikä tuo aika oli? Vuosi 30? Vuosi 1000? Mikä? Edes itsensä arvokonservatiiveiksi identifioivat eivät ole tästä yksimielisiä.

Kristillissosiaalinen ideaali tarkoittaa ehkä status quon paaluttamista ikuisesti vallitsevaksi yhteiskuntapoliittiseksi toiminnaksi. Tässäkin ne-joilla-on (haves) asettuvat vastustamaan kristinuskon dogmien perusteella niiden-joilla-ei-ole (have-nots) aseman parantamista. Tavoitteena kristillisellä sosiaalisuudella on tietenkin niiden-joilla-on etuoikeutettu asema ja vielä siten, että niiden-joilla-ei-ole huonompi asema legitimoidaan vaikka sitten uskonnnolla.

Omana elinaikani ainoa radikaali kristillinen liike, joka on pyrkinyt parantamaan niiden asemaa joilla ei ole, oli Latinalaisen Amerikan vapautuksen teologia. Monen liikkeen parissa työskennelleet olivat marxilaisia pappeja. Tällainen status quon horjuttaminen ei tietenkään sopinut niille-joilla-on (lue: amerikkalaisille yrityksille) vaan vapautuksen teologia murskattiin väkivaltaisesti ja oikeistodiktatuurien valta betonoitiin. Tämä on vielä nykyäänkin vallitseva tilanne ja amerikkalaiset ne-joilla-on saavat ottaa Latinalaisen Amerikan ja Lähi-idän pakolaisongelman piikkiinsä. Oikeastaan ne-joilla-on ovat tyytyväisiä nykyiseen kaoottisuuteen, sillä kaaoksen keskellä elävät ne-joilla-ei-ole tuskin pystyvät organisoitumaan siten, että niiden-joilla-on etuoikeudet vaarantuisivat.